Kansainvälisen yhteisön on painostettava Turkkia lopettamaan Rojavan miehitys

Turkin hyökkäyksen seurauksena yli 150.000 ihmistä on joutunut jättämään kotinsa. Kuva: George Ourfalian / AFP 18.3.2018

Irak pommitti kurdikaupunki Halabjan kemiallisilla aseilla murhaten yli 5000 ihmistä 16. maaliskuuta 1988. Tuhansia ihmisiä sai pysyviä vammoja pommituksen seurauksena. Kaasuiskun jälkeiset sukupolvet ovat saaneet perinnöksi turmeltuneen luonnon ja joukon perinnöllisiä sairauksia. Eloonjääneille ja laajemmin kurdiyhteiskunnalle tragediasta on jäänyt pysyvä trauma elettäväksi.

Halabjan kohtalokkaasta päivästä tuli hiljattain kuluneeksi 30 vuotta. Kaasuisku oli osa laajempaa Anfaliksi nimettyä operaatiota, jolla Saddam Husseinin hallinto toimeenpani kurdien kansamurhan. Vuonna 1988 toteutetun operaation uhriluvuksi on arvioitu 182.000 ihmistä. Todellista lukua ei tiedä kukaan sillä yhä tänä päivänä löydetään uusia joukkohautoja. Anfal-operaation aikana n. 4000 kurdikylää tuhottiin maan tasalle ja ihmisiä pakotettiin muuttamaan muualle Irakiin. Kurdistanin demografian muuttamiseksi kurdikaupungeista pakkosiirrettyjen tilalle tuotiin arabeja etelä-Irakista.

Kurdien tilanne on vaikeutunut viime vuosina

Valitettavasti nyt 30 vuotta Halabjan kaasuiskun jälkeen Kurdistania miehittävien maiden kurdivastaisessa mentaliteetissa ei ole tapahtunut juurikaan muutoksia. Heidän ajattelutavassa elää yhä satavuotinen ajatus kurdien hävittämisestä ja pakkosulattamisesta muuhun väestöön. Kurdien kansanmurha on jatkunut eri muodoissa Turkin, Iranin, Irakin, Syyrian ja niitä edeltäneiden ottomanien ja persian vallanpitäjien toimesta lähes 200 vuotta.  Ajatus rauhanomaisesta rinnakkaiselosta kuulostaa yhä utopialta aikana, jolloin kurdeja tapetaan päivittäin etnisen taustan ja uskonnon nimissä.

ISIS-terroristien raakuuksista mm. Şengalissa (Sinjarissa) ja Kobanîssa on kirjoitettu laajasti viime vuosina. Maailma on jopa tukenut kurdeja, kun heidät on tarvittu taistelukentille jihadisteja vastaan. Viime vuoden aikana ISIS on saatu heikennettyä merkittävästi, mutta valitettavasti taustalla oleva uskonnollisnationalistinen ideologia ei ole hävinnyt mihinkään.

Saddam Husseinin vallanperijät Irakissa ovat jatkaneet vihamielistä politiikkansa kurdeja vastaan. Shiiajohtoinen hallitus kuoppasi maan perustuslain rinnakkaiselomyönteiset pykälät heti, kun se sai vahvistettua asemansa. Kurdien lisäksi myös sunnit ja muut vähemmistöt kärsivät hallituksen toimien seurauksena. Vastakkaisasettelun vahvistuessa Irak on ollut de facto jakautunut kolmeksi alueeksi yli 10 vuotta.

Etelä-Kurdistanissa 25. syyskuuta 2017 järjestetyssä kansanäänestyksessä 92,73 % kansasta äänesti Kurdistanin itsenäistymisen puolesta. Kansanäänestyksen jälkeen neuvottelujen sijaan Irakin keskushallinto kovensi otteitaan kurdeja vastaan. Kurdistanin vastaisiin toimiin ryhtyivät lisäksi myös Iran ja Turkki.  Itsenäisyyskansanäänestyksen jälkeen Irakin joukot yhdessä Iranin tukeman Hashd al-shaabi-ryhmittymän kanssa miehittivät kurdikaupunki Kirkukin ja muita kurdialueita viime lokakuussa. Viimeisen puolen vuoden aikana kurdimaat ovat yhteistyössä asettaneet kurdialueet diplomaattiseen ja taloudelliseen saartoon.

Turkki tappaa huoletta kurdeja rajan kummallakin puolella

Turkki Erdoganin johdolla on tiukentanut kurdivastaista politiikkaa sitä muka, kun hän on vakiinnuttanut asemansa itsevaltiaana. Vuoden 2015 parlamenttivaalien ja heinäkuun 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen kurdit ovat saaneet kärsiä siitä täysmittaisesti. Turkki lopetti kurdien kanssa käytävät rauhanneuvottelut ja julisti uusintavaalit sen jälkeen, kun kurdipuolue HDP yli 10% äänikynnyksen parlamenttivaaleissa. HDP:ta edustavia johtajia, kansanedustajia ja pormestareita on edelleenkin vangittuna poliittisin perustein. Hallituksen politiikkaa kritisoivat toimittajat, akateemikot, somettajat, opposition ja vähemmistöjen edustajat, … ja kaikki muut diktaattori Erdogania ja Turkin hallituksen toimia kyseenalaistavat ovat olleet vuosia vainon kohteena. Turkki Erdoganin johdolla on tuhonnut useita kurdikyliä ja -kaupunginosia. Erityisesti Cizren, Nusaybiin ja Diyarbekirin Surin kaupungeissa toteutettu täystuho on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois alueelta. Useammassa kaupungissa on voimassa sotatila, mikäli vaikeuttaa ihmisten elämän entisestään.

Naapurimaassa Syyriassa ja Rojavan kurdialueilla on eletty täyttä sotaa viimeiset 7 vuotta. Maaliskuussa 2011 alkanut kansannousu diktaattori Bashar al-Assadin hallintoa vastaan muuttui ensin sisällissodaksi, ja myöhemmin jihadistiterroristien sekä alueen roistovaltioiden ja maailmanvalloittajien valtapyrkimysten uhriksi ja sijaissodan mantereeksi. Seitsemässä vuodessa yli 500.000 ihmistä on kuollut, sadat tuhannet ovat saaneet pysyviä vammoja ja miljoonat ovat menettäneet kotinsa. Sodasta selvinneet elävät pakolaisleireillä tai ovat joutuneet lähtemään maanpakoon. Maa on laajasti tuhottu maan tasalle.

Tragedialle ei valitettavasti näy loppua. Ihmisten kärsimyksiä Afrinissa ja Itä-Ghoutassa ei voi sanoin kuvata, aivoin kuvitella, sydämin tuntea. Kapinallisten hallussa oleva Itä-Ghouta on ollut piiritettynä nelisen vuotta ja viime aikoina Syyrian hallituksen joukot ovat Iranin ja Venäjän avun turvin jatkaneet alueen pommittamista.

Kurdikaupunki Afrin on ollut yli kaksi kuukautta Turkin ilma- ja maateitse tapahtuvan sotilaallisen hyökkäyksen kohteena. Turkilla on tukenaan jihadistiryhmiä, joiden tavoitteena on vaikutusvaltansa lisääminen koko alueella. Turkin miehityksen seurauksena yli 150.000 joutui lähtemään pakoon. Kaupunkiin jääneiden tilanne on erittäin vaikeaa, eikä mitään helpotusta ole näköpiirissä. Samaan aikaan Erdogan on ilmoittanut laajentavansa hyökkäyksiä muihin kurdialueisiin. Miehittämällä Rojavan kurdialueet Erdogan levittää valtakuntansa Syyrian puolelle. Erdoganin pitkän tähtäimen suunnitelma on herättää ottomanien valtakunta eloon. Viimeaikaiset liikkeet palvelevat tätä pyrkimystä.

Eilen Saddam Hussein. Tänään Erdogan. Missä on inhimillisyys?

Halabjan ja Afrinin kohtalon nojalla on paikallaan tarkastella kansainvälisen yhteisön ja erityisesti demokratian ja ihmisoikeuksien nimeen vannovien länsimaiden roolia ja toimia. Samat maat ja tahot, jotka ylistivät kurdien saavutuksia ISIS:n vastaisessa sodassa ovat nyt valinneet hiljaisuuden, kun Erdoganin joukot joukkomurhaavat kurdeja Afrinissa.

Arabinationalistinen baath-puolue Saddam Husseinin johdolla nautti pitkään länsimaiden luottamuksen, kun se kävi sotaa Iranin islamilaista regiimiä vastaan. Tämän rinnalla kurdikaupungin pommittaminen kemiallisilla aseilla, Anfal-kansanmurhaoperaation toimeenpano ja muut rikokset ihmisyyttä vastaan eivät juurikaan herättäneet huolta maailmalla. Vasta Kuwaitin miehitys ja sitä seurannut öljymarkkinoiden kriisi sai YK:n turvallisuusneuvoston ryhtymään vastatoimiin Saddam Husseinia vastaan. Irakin vastaiset pakotteet ja lentokieltoalueiden muodostaminen antoivat kurdeille pohjoisessa ja shiioille etelässä vihreän valon kansannousuun.

Elämme saman tarinan nyt uudelleen Erdoganin aikakaudella. Naton jäsenmaana, EU:n hakijamaana, EU:n kanssa pakolaissopimuksen solmineena maana ja alueellisena suurvaltana Turkki on pystynyt välttämään kansainvälisen yhteisön painostuksen. Tämän johdosta Erdogan kykenee vapaasti ja vastuuttomasti rajoittamaan demokraattisia oikeuksia, rajoittamaan oppositiopuolueiden toiminnan, vangitsemaan toimittajia, vainoamaan mediataloja, tappamaan kurdeja, tuhoamaan kurdikaupunkeja ja hyökkäämään naapurimaihin. Tilanne on vaikeutunut erityisesti sen jälkeen, kun EU-maat solmivat pakolaissopimuksen Turkin kanssa. Tämän johdosta EU on ajanut itsensä vaikeaan tilanteeseen Turkin-suhteissa. Sopimus on ollut voimassa kaksi vuotta ja siinäkin aikana Erdogan on useamman kerran painostanut EU:ta hiljaiseksi uhkailemalla vetäytyä sopimuksesta avaamalla Euroopan portit pakolaisille.

Alueen ihmisten silmissä kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja ns. eurooppalaiset arvot ovat perustellusti muuttuneet arvottomiksi sanoiksi. Tilanteessa, jossa vuosien ajan alueen itsevaltiaat terroristiverkostoineen tappavat silmittömästi ihmisiä ja suurvallat keskittyvät vain oman hegemoniansa kasvattamiseen, maailman sivustaseuraajan rooli on johtanut inhimillisyyden täydelliseen kriisiin.

Tilanteessa, jossa yli puolimiljoonaa ihmistä on saanut surmansa, eikä kansainvälinen yhteisö edes kykene saamaan tulitauon aikaiseksi tai painostamaan alueen maita sodan lopettamiseksi, saako edes haaveilla rauhasta? Mikäli yli puolen miljoonaan ihmisen kuolema ja miljoonien kärsimykset eivät merkinneet mitään, millä perusteella voidaan odottaa USA:n, Venäjän, YK:n tai EU:n pyrkivän lopettamaan Turkin miehitys Afrinissa tai estämään Syyrian hallitusta tappamasta omia kansalaisiaan?

Welat Nehri
Kurdiliiton puheenjohtaja
Helsingissä 24.3.2018

Artikkeli on julkaistu Uuden Suomen blogissani tänään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*