Opin kirjoittamaan äidinkieltäni aikuisiässä Suomessa

Sydän täynnä toiveitaVartuin ja kävin peruskoulun kotikaupungissani, Urmiyessa, itä-Kurdistanissa. Äidinkieleni kurdi on ollut aina ainoa kotikieleni. Iranin islamilaisen regiimin vallan alla, vähemmistöillä ei ole koskaan ollut oikeutta oman äidinkielen opetukseen peruskoulussa. Ennen peruskoulun aloittamista en osannut persiaa, joka on ainoa opetuskieli Iranissa. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien oman äidinkielen puhuminen koulun alueella oli kiellettyä. Osa kurditaustaisista opettajista katsoi tämän läpisormien, mutta itse opetus käytiin kokonaan persiaksi. Yläasteella persian rinnalle tulivat arabia ja englanti, mutta oma äidinkieli pysyi edelleenkin kiellettynä.

Persian kielen puhuminen jäi vain koulun seinien sisäpuolelle. Ulkona koulukavereiden kanssa ja kotona jatkoimme kurdin puhumista. Kotikaupungissani osa ihmisistä puhuu azeria äidinkielenään ja välillä kuulee myös armenian ja assyrian kieltä, jotka ovat kaupungin pienempiä vähemmistöjä. Lapsuudessani persian kieltä kuuli koulun ulkopuolella vain tiedotusvälineistä ja virallisissa yhteyksissä. Paikoissa, joissa persian kielen hegemonia oli läsnä, asukkaiden muita kieliä pidettiin vain paikallisina kielinä, niitä väheksyttiin ja välillä jopa pilkattiin. Hallinnon mielivalta oli jopa johtanut siihen, että osa ihmisistä häpesi käyttää omaa äidinkieltään julkisesti. Vilkkaille oppilaille se oli kuitenkin keino kyseenalaistaa koulun kummallista käytäntöä ja he uhmasivat sitä puhumalla omaa äidinkieltä opettajan kuullen ja erityisesti silloin, kun henkilökuntaa ei ollut lähettyvillä. Rangaistuksena ei ollut pelkästään jälki-istunto, yhdellä jalalla seisominen pitkäksi aikaa, liitutaulun pyyhkiminen, luokkahuoneen siivoaminen tai vanhempien kutsuminen puhutteluun, vaan siitä sai välillä kunnon selkäsaunan. Siihen aikaan osa opettajista kilpaili kovaotteisimman jätkän tittelistä.

Koulun ulkopuolellakaan ei ollut mitään laillisia keinoja opetella lukemaan ja kirjoittamaan omaa äidinkieltä. Kurdiksi kirjoitettuja kirjoituksia ei löytynyt juuri mistään vapaasti. Meillä kotona ja yhden sukulaisperheen kotona olin törmännyt ns. kiellettyihin kirjoihin. Paljastumisen pelossa kurdinkieliset kirjat suojattiin kaikin keinoin lapsilta. Aikuiset lukivat niitä kenties silloin, kun lapset nukkuivat, eikä kotona ollut vieraita. Sukulaiseni tuomittiin useammaksi vuodeksi vankilaan sen jälkeen, kun ”turvallisuusviranomaiset” löysivät hänen laukustaan kurdijohtaja Abdulrahman Ghassemloun ”kurdit ja Kurdistan” -nimisen kirjan ja vallankumouksellisen kurdilaulajan Şivan Perwerin äänikasetin. Kenties tuon vaikutuksesta heistä tuli myöhemmin minunkin idoleitani. Teini-iässä minua mietitytti myös se miksi ihmiset kuuntelevat kurdinkielisiä ulkomaisia radiolähetyksiä tai katsovat kurdinkielisiä videoita täydessä varovaisuudessa.

Perheemme poliittinen tilanne johti lopulta siihen, että lähdimme maanpakoon 25 vuotta sitten ja lopulta päädyimme Suomeen. Matkalla vietimme kuukausia Turkissa, jossa kurdien kannalta tilanne näytti vieläkin pahemmalta. Kiinnitin tuolloin huomiota siihen, että aikuiset kurdit keskustelivat keskenään turkiksi ja ani harva lapsi osasi kurdia. Myöhemmin sain tietää, että kurdinkielen puhuminenkin on ollut kiellettyä maassa vuosikymmeniä. Vajaassa 70 vuodessa Turkin kansallismielinen politiikka oli pyrkinyt turkkilaistamaan kurdeja. Samansuuntaista politiikkaa on harrastettu Irakissa ja Syyriassa vuosikymmeniä.

Saapuminen Suomeen oli pelastus perheellemme moneltakin kantilta. Täällä asiat olivat monesti täysin vastakkain aikaisempaan verrattuna, sanan positiivisessa merkityksessä. Enää ei tarvinnut pelätä poliittisen mielipiteensä ja etnisen tai uskonnollisen taustansa johdosta. Oikeusvaltiossa sai harrastaa ja kehittää omaa äidinkieltään ja kulttuuriaan samaan aikaan kuin omaksuu suomalaista kulttuuria ja integroituu suomalaiseen yhteiskuntaan.

Eläminen pois vapauksienriistosta ja vapauteen tottuminen vei vuosia. Sisäinen palo löytää omaa identiteettiä, motivoi minua hakemaan keinoja saada takaisin kaikkea mitä olin menettänyt. Kurdilaulajien vallankumoukselliset sanat soivat päässäni. Minulla oli vihdoinkin mahdollisuuksia saada kurdinkielisiä lehtiä ja kirjoja käsiini. Luin niitä väsymättömästi ja selvittelin vähitellen kurdinkielen sivistyssanoja itselleni. Aloin kirjoittaa samoja tekstejä vihkoihin. Kuuntelin musiikkilevyjä toistensa perään ja kirjoitin niiden sanat paperille. Internetin leviämisen myötä oman kielen ja kulttuurin harrastaminen helpottui valtavasti. Enää materiaalien löytäminen ei ollut kynnyskysymys. Nykyään moni laajalle levinnyt palvelu (esim. Wikipedia, Wikisanakirja, Facebook, Google Translate) ovat saatavilla myös kurdiksi ja netissä on satoja kurdinkielisiä verkkopalveluita ja tuhansia kirjoja sähköisesti. Kirjoja voi tilata vapaasti netin kautta ja niitä voi pienimuotoisesti lainata myös kirjastoista. Osalla oppilaista on myös mahdollista saada oman äidinkielen opetusta suomalaisissa kouluissa ja aikuisillekin järjestetään jonkin verran kurdinkielen kursseja.

Tänään, kansainvälisen äidinkielen päivänä, tunnen ylpeyttä siitä, että otin aikanaan oman äidinkielen luku- ja kirjoitustaidon oppimisen tavoitteeksi. Sen onnistumisesta olen erityisesti kiitollinen maalle, jossa olen saanut kulkea tavoitettani kohti täydessä vapaudessa.

Helsingissä 21.2.2016
Welat Nehri

2 thoughts on “Opin kirjoittamaan äidinkieltäni aikuisiässä Suomessa

  1. Hieno kirjoitus, Welat, kiitos siitä. Tuota ei suomalainen tule ajatelleeksi, että omaa kieltä ja kulttuuria ei saa kotiympyröissään tuoda esiin. Kauhea elää tuommoisessa pelon ilmapiirissä 😢 Jotenkin paremmin ymmärtää senkin, miltä tuntuu kulkea kaduilla vapaasti mielenosoituskulkueessa oman ”valtion” lippu kädessä vapaasti liehumassa. Miltä se tuntuisikaan jos sen tekisi omassa, vapaassa oikeuden -mukaisessa tosivaltiossa, lopultakin. Unelmanne ei varmasti koskaan kuole 💜

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*